Luostarisaarella Laatokalla

Tuli tehdyksi mielenkiintoinen opintomatka Laatokan uskonnolliseen sydämeen. Asiana olivat kyllä muut kuin uskonnolliset asiat: kasvillisuuteen ja luontoon perehtyminen. Ja siinä sivussa tietysti ajan ilmiöihin, saaren entisöintiin ja uudisrakennustyöhön.
Kyseessa ei ollut aivan pikainen käynti, sillä saaressa viivyttiin (meitä oli kymmenkunta Möhkön arboretumin kasviharrastajaa) liki kolme vuorokautta. Edellisestä käynnistäni olikin jo kulunut 17 vuotta.
Siis asiaan: etsimme ensisijaisesti puuvartista lajistoa. Sitä oli kuitenkin esim. pensaiden osalta niukasti. Valtaosa aikanaan istutetuista puista on pihtoja ja lehtikuusia, ja lehtipuista saarnia ja tammia. Vanhin jättiläiskokoinen saarni on noin 400 v vanha luostarin yhdessä hedelmäpuutarhassa.
Mutta varsinainen nähtävyys on tietysti saar(t)en hakkaamattomat aarnimetsät. Männyn ja kuusen hallitsemaa lehtoa ja niiden harvinaisia kasveja. Mutta hyönteistuhot vaivaavat näitä vanhoja puita. Isot kuusetkin ovat kuolemassa pystyyn kirjanpainajan ym vaivaamina. Luostarin kiinteistöt eivät ehdi polttamaan pystyyn kuivavaa puuta ja pihtanuorennoksen syövät hirvet.
Hirvikärpäsistä oli metsässä todellinen riesa. Ja luostarin asukkaiden dieettiin ei kuulu liha eikä alkoholi.
Mikä sitten oli upeinta luonnossa. Kyllä se oli tietysti Laatokka sääilmiöineen, mutta kasvillisuudessa sitä ovat kalliokedot. Miten paljon meille lounaisia lajeja ja perinteisesti tunnettuja lääkekasveja. On jänönapilaa, hakarasaraa, pikkutervakkoa, mäkimeiramia, ketokäenminttua, isomaksaruohoa, kangasajuruohoa jne. Upeimpia olivat sammal- ja papelorikot sekä tummaraunioinen.
Erikoinen oli kaikkialla kuivilla kallioilla kasvava ruusu, joka osoittautui selvitysteni mukaan idänmetsäruusuksi (Rosa amblyotis). Se saattoi olla todella matalaa kuivilla kallioilla.
Lehdoissa ja kosteikoissa kasvoivat tavanomaisimpien lajien ohella mm. lehtokielo ja korpinurmikka.
Tietysti kasvit ovat asianharrastajien alaa, suuri yleisö ryntää metropoli Pietarista joukkoturismin laumoina ja kulkee karjan tavoin johtajanaan joku viidestäkymmenestä saaren oppaasta, joka pitää korkealla kädessään ohjaamansa ryhmän numerokylttiä. Ja tallauksen jäljet näkyvät. Pääteillä on tungosta myös off-season aikaan. Kauppakojuissa tehdään maallista rihkamakauppaa ja kirkkojen eteisissä vastaavaa uskonnollista.
Koko ajan rakennetaan uudelleen tuhottuja kirkkoja. 10 v sitten palaneen Aleksanteri Syväriläisen 150-vuotiaan kirkon paikallekin on tehty uusi. Pyhitysristejä nostetaan.
Ja sitten tehdään aivan uskomattomia rakennuksia, joista en kerro tässä nyt sen enempää kuin että ne ovat ilmeisiä valtiosalaisuuksia.
Jonkinlainen kaiho tai katkeruuskin tuntuu kaivertavan luostarin uudelleenrakentajia siitä, että suomalaiset evakuoivat sodan jaloista luostarin ikoneita Suomeen. Niinkuin se ei olisi ollut myös heidän kannaltaan kulttuurin pelastustoimintaa.
Mutta sata tarinaa ei riitä kertomaan totuutta ilmiöistä Valamon saarella ennen ja nyt.